Pitääkö antaa anteeksi parantuakseen ?

Olen ollut siinä uskossa, että anteeksianto on olennainen osa omaa muutos- ja paranemisprosessia. Olen antanut erilaisissa harjoituksissa ja mielenmatkoissa anteeksi paitsi itselleni, myös isälleni, Äidilleni, mummoilleni, ukilleni, sisaruksilleni, opettajilleni jne. Olen luonut omille valmennusasiakkailleni erityisen Anteeksianto-ohjelman, mutta nyttemmin olen korvannut sen uudella ohjelmalla, jossa anteeksiantoa ei edes mainita. Mitä tapahtui?

Tulin tietoiseksi ylisukupolvisesta traumasta.

Se pläjähti vasten kasvojani kuin märkä rätti ja pysäytti minut täysin, jäin suu auki hölmistyneenä paikoilleni, kunnes tajusin laittaa suuni kiinni ja kohta huomasin jo toistavani mielessäni yhtä sanaa: “Jessss!”. Monta kertaa peräkkäin: Jesss! Tässä se on, puuttuva palanen - oikeastaan koko elämästäni. Tätä olin etsinyt! Ja nyt tiedän, että se on avain myös kaikkien muidenkin ihmisten elämien haasteisiin, tukoksiin, jumitiloihin, sairauksiin jne.

Edellisessä postauksessa kerroinkin tuosta traumasta, joten en kertaa samaa uudelleen, mutta tulen kyllä kirjoittamaan tästä aiheesta jatkossa vielä monia postauksia, se on varma. Olen nimittäin aloittamassa vuoden kestävät opinnot, joiden myötä pääsen työstämään oman sukulinjani emotionaalista traumataakkaa ja valmistun auttamaan kaikkia kanssaeläjiäni tekemään saman.

Olen jo nyt ymmärtänyt, että parantuminen on minussa, se ei vaadi anteeksiantoa eikä -pyytämistä keneltäkään.

Minusta tuli ensimmäisten elinvuosieni aikana vanhempieni, isovanhempieni ja kaikkien edelläni kulkeneiden kopio. Olin täysin riippuvainen muiden huolenpidosta. Koska minulla ei ollut sanoja, tallensin kaiken somaani = kehooni, mieleeni, hermostooni ja siellä ne ovat tänäkin päivänä. Kaikki väärin tulkitut ilmeet, eleet, äänenpainot, hylätyksi tuleminen, arvottomuuden kokemus ja rakkaudettomuus, kun en päässyt syliin, yksin pärjäämisen mestari, joka ei pyydä apua eikä mitään muutakaan eikä tunne tunteita, koska siitä tuntuu olevan haittaa itselle ja muille. Kun tulevan vuoden aikana kaikki kehooni - tarkemmin sanottuna somaani - lukkiutunut energia vapautuu, minusta tulee vihdoinkin se todellinen minä, joksi synnyin, mutta joka alkoi heti synnyttyään elää muiden näköistä elämää, koska ei ollut vaihtoehtoa. Syvällä ytimessäni olen edelleen oman sukulinjani traumojen, uskomusten ja ajatusmallein vanki.

Keneltä sitä pitäisi pyytää anteeksi? Keneltä pitäisi odottaa anteeksipyyntöä? EI KENELTÄKÄÄN.

Se on osa ihmisyyttä, halusimmepa sitä tai emme. Voimme kuitenkin haluta katkaista ne haitalliset ja traumatisoivat mallit, joiden tiedämme ohjaavan elämää poispäin siitä, ketä me todella olemme. Minä tiedän siirtäneeni oman sukulinjani traumat lapsilleni, enhän ymmärtänyt silloin mitä tapahtui, siirto on niin automaattinen. Varmasti pidin lapsiani sylissäni enemmän kuin minua pidettiin, annoin heille aikaani, kun he olivat pieniä ja olihan sekin jo edistystä. Kaikki aikani ei mennyt leivän hankkimiseen, niin kuin omilla vanhemmillani oli mennyt. Heidän elämänsä oli ollut selviytymistä ja tuon mallin tiedän omaksuneeni itsekin, vaikka se ilmenee eri tavalla kuin heillä. Minun pitää oppia ottamaan vastaan kaikki se hyvä, mikä minulle kuuluu.

En voi muuttaa meditoimalla ja ajattelemalla kehossani, hermostossani ja alitajunnassani vaikuttavaa ohjelmistoa, etkä voi sinäkään, rakas lukijani.

Siksi on välttämätöntä, että saan työkalut oman emotionaalisen traumani purkamiseen ja sen jälkeen voin auttaa kaikkia muitakin purkamaan omansa. Sillä meillä kaikilla on jonkin asteinen ylisukupolvinen ohjelmisto somassamme ohjaamassa elämäämme. Sinullakin, jolla on täydellisen onnellinen lapsuus. Tietenkään kaikki eivät koe tarvetta lähteä tutustumaan oman elämänsä ohjelmistoon ja kaavoihin, mutta tiedän, että todella moni saa valtaisan ahaa-elämyksen, kun kuulee asiasta. En ole varmaan ainoa, joka on kokenut olevansa ulkopuolinen, sivuraiteilla kulkeva, merkityksetön, vajaatehoinen, epäaito, pinnallinen, eksyksissä, jumissa, tyytymätön, kun on elänyt enemmän muiden kuin omannäköistä elämää.

Mutta koskaan ei ole myöhäistä lähteä paranemisen tielle, kohti kukoistavaa elämää!

Olen yksi heistä, jotka tuolle tielle lähtevät ja levittävät vapautunutta kukoistamisen energiaa ympärilleen ja joiden lapsenlapsenlapset elävät jo täysin uudenlaisessa maailmassa - se on täynnä rakkautta, hyväksyntää, tasa-arvoa, yhteyttä ja kannattelevaa yhteisöllisyyttä. Tällaisen perinnön haluan jättää jälkeeni. Millaisen Sinä jätät?