Miksi en suunnittele ja aseta tavoitteita?

Olen ottanut hyväksymisen yhdeksi isoksi oppiläksykseni jo muutamana vuonna ja viime vuonna tapahtui jotain sellaista, joka muutti ajattelutapaani radikaalisti ja tekee hyväksymisestä helppoa. Olen nimittäin alkanut uskoa, että elämä on kokolailla valmiiksi käsikirjoitettu tarina kaikkine kokemuksineen, tunteineen ja tuntemuksineen ja siinä vaiheessa kun tämän hyväksyy, elämästä tuleekin kärsimyksetöntä.

“Se vain tuli jostain mieleeni” - näin ovat todenneet kaikki, jotka ovat keksineet ja oivaltaneet jotain uutta. Kukaan ei osaa selittää ja sanoa mistä oivallus tuli, se vain tuli ja sen mukaan toimimalla muutkin saivat siitä tietää. Varmasti on niitäkin, jotka sanovat, että minä keksin sen, mutta kun kysytään tarkemmin, mistä ajatus tuli, päätyy suurin osa toteamaan, että se putkahti mieleen jostain. Toki ego ottaa mielellään ansiokseen kaiken mahdollisen, mutta kyllä nimekkäät ja arvovaltaiset tiedemiehetkin ovat joutuneet nöyrtymään sen asian edessä, että joku ihmistä suurempi on oivallusten takana. Minä sanon sitä Todelliseksi Kaiken Luojaksi, joka ilmentää itseään ihmisen elämässä tekemänsä käsikirjoituksen mukaan.

Ymmärrän, että tämä kuulostaa siltä, että nyt se Arja-parka on lopullisesti vinksahtanut, mutta ei se välttämättä ole niin. Oletko itse miettinyt vapaata tahtoa - onko sitä olemassa vai meneekö kaikki jonkun isomman kässärin mukaan? Varmasti jokainen on joutunut toteamaan kymmeniä ellei jopa satoja ja tuhansia kertoja elämässään, että se, mitä ajatteli tapahtuvaksi tietyllä tavalla, tiettynä aikana, tietyssä paikassa ei todellakaan mennyt niin. Minun uskoni ihmisen vapaaseen tahtoon on ollut heikoissa kantimissa jo pitkään ja nyt sitä ei enää ole lainkaan aiheuttamassa hämmennystä ja turhaa kärsimystä.

Olenko siis heittämässä lossiksi koko elämäni? En tietenkään! En vain enää tee suuria suunnitelmia, en tavoittele kuuta taivaalta, en vaivu synkkyyteen, en arvostele ja arvota ihmisiä ja tapahtumia entiseen malliin. Kaikki menee niin kuin pitääkin ja kun en hangoittele vastaan, olkapäät voivat laskeutua, leukojen jännitys hellittää, hymy tulee huulille sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei ehkä ole muiden mielestä soveliasta. Elän elämää pingottamatta itseäni kireäksi ja eihän siitä ole haittaa, jos onnistun opettamaan muutamia muitakin tekemään samoin.

Voihan olla, että koko elämä on vain suuri illuusio - tähän ovat jotkut niemekkäät tiedemiehetkin päätyneet - ja mitään ei oikeasti ole olemassa. Eipä tästäkään kannata järkyttyä, voi katsoa Matrix-leffoja rennolla otteella tai jos uskaltaa, Westworld-sarja menee vielä askeleen pidemmälle. Joka tapauksessa elämä ei taidakaan olla niin vakava juttu, kuin mitä monet uskottelevat itselleen. Ehkä tarkoitus on vain kokea kaikenlaista ja nauttia matkasta, oli kyyti sitten kylmää tai leppoisan mukavaa. Kyllä hyvään tarinaan kuuluu jännitystä, epätoivoa, pelkoa ja menetyksiä, mutta myös helpotuksen huokauksia ja upeaa juhlintaa sankarin voittaessa esteet ja pelastaessa sen mitä piti pelastaa. Ja tämän mun tarinan päähenkilö & sankari on Arja - ja sun tarinassasi se on —-! Onkohan uusi sivu kääntymässä piankin - ja paljonkohan niitä sivuja riittää!