Kun suksi ei luista - so not!

Eihän se suksi voi luistaa, kun ei ole luntakaan, mutta on silti viime aikoina tuntunut siltä, että meikäläinen kyntää milloin asfaltilla, milloin hiekkatiellä sukset jalassa. Hiekka rahisee ja meno on jokseenkin tahkeaa. Näin on käynyt minulle ennenkin juuri marraskuussa ja kun aloin ihmetellä tätä jurnuttavaa menoa, muistin, että nythän on PIMEÄÄ enkä ole vielä ottanut esiin kirkasvalolamppuani! Se tuo luultavasti runsaasti luistoa menoon, oli lunta tai ei! Kyllä lumi tuo tullessaan valtavasti valoa, joten tervetuloa vaan ilahduttamaan lapsia ja hiihtovimmaisia aikuisia ja on meitä muitakin, jotka jo odottavat lumen saapumista.

Odottaminen on kuitenkin hukattua energiaa, enkä minä oikeasti luntakaan odota. Odottaminen kuulostaa siltä, että vahtaan ikkunan ääressä josko sieltä jotain alkaisi piankin leijua. Kaikenlainen vahtaaminen on ajan haaskaamista – voihan olla, että tänä vuonna lumet tarvitaan jossain ihan muualla eikä meille riitä rahtuakaan! Sori hiihtoniilot!

Niin se on melkein kaiken muunkin odottamisen kanssa, poikkeuksena 9 kk:n äidiksi tulemisen odottaminen – se on massiivisen tärkeää aikaa ja siihen on syytä varata paljon energiaa. Silti, oman tyttären - ja satojen muiden naisten - kokema lapsen kohtukuolema kertoo, että odottamista ei aina palkita toivotulla tavalla. Inkasta ei tullut vielä tuolloin isosiskoa, myöhemmin kyllä, mutta ihailen sitä, miten tyttäreni ja hänen miehensä käsittelivät tapahtunutta - he eivät kysyneet “Miksi juuri meille”, vaan hyväksyivät sen, “näin oli tarkoitettu”- puhuivat asiasta avoimesti ja tuon tuntemattomaksi jääneen lapsenlapsemme siunaustilaisuudessa he lauloivat laulun, joka vieläkin itkettää minua, kun sitä muistelen.

Entä oman Äitini kokemus, joka melkein särki sydämeni, kun luin sen hänen muistelmistaan. Äitini synnytti (1954) tyttölapsen, jota hänen ei annettu ottaa rinnalle, ei edes katsoa millään tavalla, vaan lapsi vietiin heti syntymän jälkeen jonnekin sivuun, piiloon. Äiti lähetettiin kotiin odottamaan uutisia lapsen selviämisestä ja voitte uskoa, että hänen mielensä oli huolesta sekaisin noina odotuksen päivinä. Hän kuvitteli, että lapsi on jotenkin epämuodostunut, mutta uskoi ja toivoi silti, että saa Marjan (nimi piti antaa jo sairaalassa) vielä syliinsä. Toisin kävi; sairaalasta soitettiin, että lapsi on menehtynyt. Äiti ja isä ostivat pienen arkun ja pahvilaatikon, johon arkku mahtui ja läksivät hakemaan Marjaa. Vieläkin hoitohenkilöt varoittelivat katsomasta Marjaa, mutta Äiti ja isä halusivat nähdä lapsensa ja hän olikin todella kaunis tummatukkainen tyttö, hänessä ei ollut mitään vikaa päällisin puolin. Koskaan ei kerrottu, miksi Marja lopulta menehtyi. Marja laitettiin arkkuun ja arkku laatikkoon, jotta isä ja Äiti voivat kuljettaa sen linja-autossa maalle, jossa he silloin asuivat. Arkun kuljettaminen oli kielletty, mutta noin se onnistui. Ja niin pieni Marja haudattiin pienen saattojoukon itkun saattelemana – minun isosiskoni. Meitä syntyi vielä monta eläväistä jälkeläistä Marjan jälkeen, minä Arja viimeisenä, vaikka lääkärit olivat jo sanoneet, että ei enää yhtään raskautta ja synnytystä, rouva Savolainen! Kiitos, Äiti, ettet uskonut!

Kaikki menee meidän jokaisen elämässä kuitenkin käsikirjoituksen mukaan kaikista surullisimmissakin kokemuksissa, vaikka sitä on vaikea juuri siinä hetkessä hyväksyä. Hyväksymisestä tuleekin mieleeni lause äskettäin lukemani kirjasta Lightfulness: ”Olet sen vanki, mitä et suostu hyväksymään”. Tuota kun makustelee joka kantilta, voi päätyä toteamaan, että niinhän se on! Kaiken hyväksyminen sellaisena, kuin se elämään tulee, on ihmismielelle kaikkein vaikeinta, siksi sitä pitää oikein opetella ja opetuksia totisesti annetaan, kunnes oppi menee perille. Aika usein elämä ehtii loppua ennen kuin ihminen tajuaa, että kaikki kokemukset ovat olleet arvokkaita ja hyväksyttävissä – ihminen on niin varma, että tietää parhaiten, miten elämän pitäisi mennä. Mutta kun ei tiedä.

Entä jos hommaisi trendikkäät karvapohjasukset, olisiko meno silloin sujuvampaa? En usko, sillä mikään ulkoinen ei voi elämäni luistoa lisätä tai vähentää, kyllä ne ovat minun omat ajatukseni ja tunteeni, jotka saavat minut uskomaan milloin mitäkin olevan menossa. Ja koko ajanhan se elämä onkin liikkeessä, uusia kokemuksia karttuu ja minä voin oppia hyväksymään senkin, että suksi ei luista, vaikka laittaisin kymmenen kirkasvalolamppua palamaan tai vaikka tulisi kuinka ihanteelliset hiihtokelit. Ja mitäs siitä, vaikka meno on tänään tahkeaa ja puuduttavaa - huomenna kaikki voi olla toisin. Aika mahtavaa!