Olen valmentajana keskeneräinen – ja juuri siksi kuljen rinnalla

On ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, saanko kutsua itseäni valmentajaksi. Hetkiä, jolloin olen ajatellut, että minun pitäisi olla pidemmällä, valmiimpi, varmempi. Sitten olen ymmärtänyt jotakin olennaista: en ole koskaan halunnut olla valmentaja, joka seisoo toista ylempänä tai tarjoaa valmiita vastauksia elämään.

Olen halunnut olla ihminen, joka uskaltaa olla läsnä.

Olen kouluttautunut kokonaisvaltaiseksi hyvinvointivalmentajaksi, traumaneuro-valmentajaksi ja opiskelen edelleen kehollisuutta coachingissa. Tietoa, ymmärrystä ja näkökulmia on kertynyt paljon. Mutta niiden yhdistäminen omiin arvoihini ja ajatteluuni on ollut pitkä ja välillä haastava prosessi.
Ehkä siksi, että en ole halunnut tehdä tästä pakettia, joka lupaa liikaa.
En halua kuulua self help -kenttään, jossa tarjotaan helppoja ratkaisuja tai jossa henkisyyskin muuttuu tuotteeksi. En usko, että ihminen on rikki tai että hänet voisi “korjata” oikeilla tekniikoilla.

Uskon, että moni meistä elää tarinaa, joka ei ole täysin omamme.

Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset normit, kasvatusympäristön odotukset ja ylisukupolviset mallit voivat viedä meidät kauas siitä, kuka syvällä sisällämme tiedämme olevamme. Saatamme elää elämää jonkun toisen nahoissa – ulkoisesti kaikki voi näyttää hyvältä, mutta sisällä jokin tuntuu vieraalta.
Kuitenkin - jokin meissä tietää. Hiljaisesti, kehollisesti, ilman sanoja.

Minulle elinvoimavalmennuksen ydin on tässä:
se on tila, jossa ihminen saa pysähtyä kuuntelemaan itseään ilman vaatimuksia. Ilman että hänen tarvitsee muuttua, parantua tai olla toisenlainen voidakseen tulla kohdatuksi.

Valmentajana olen keskeneräinen. Elän itsekin tätä matkaa – rajojen, tarpeiden, kuuntelemisen ja välillä eksymisenkin kautta. En tarjoa valmiita vastauksia, mutta voin olla rinnalla. Voin kuunnella, kysyä, pysyä läsnä ja antaa sen, mitä minulla tässä hetkessä on. Ehkä juuri siksi tämä tuntuu oikealta. Ei siksi, että olisin perillä, vaan siksi, että en teeskentele olevani.

Elinvoima ei ole jatkuvaa hyvää oloa tai jaksamista. Se on rehellinen, hyväksyvä ja arvostava suhde itseen – myös silloin, kun on väsynyt, epävarma tai ei tiedä mitä
tarvitsee.

Jos jokin tässä tekstissä resonoi, ehkä tunnistat itsesi. Kenties pieni helpotuksen huokaus nousi rinnastasi. Ehkä olet jo matkalla takaisin omaksi itseksesi, vaikka sanat olisivat vielä hukassa.

Siinä kohtaa ei tarvita ratkaisuja. Tarvitaan tilaa.